Helsingin pahamaineisessa Porukkalassa on tapahtunut murha. Kuka on surmannut herra Harjulan, viskiä maistelevan ja timantteja piilottelevan herrasmiehen? Onko se jompikumpi asuntolan kevytkenkäisistä naisista, neiti Saras tai neiti Skog? Horoskooppeja tehtaileva herra Kippura? Kenties sodassa vammautunut Rolf Ring? Vai onko asialla ollut Porukkalan neitejä pyörittävä Stefan Rosso?
Tapausta mutkistaa murhamiehen jättämä lappu, ”Kilroy oli täällä”. Viesti kutoo rikoksen osaksi luksustavaroiden ryöstövyyhtiä – surmaaja on pääkaupunkia jo tovin piinannut mestarivaras. Porukkalan menoa kylmän analyyttisesti havainnoinut minäkertoja, toimittaja Virta, päätyy ratkomaan juttua yhdessä poliisin kanssa.
Aarne Haapakosken nimimerkillä Outsider vuonna 1947 julkaistu rikosromaani Kilroy oli täällä on varsin perinteinen whodunit. Lukija heitetään keskelle vyöryviä tapahtumia, kun mahdollisia epäiltyjä ja uusia johtolankoja marssitetaan esiin nopealla tahdilla. Miljöönä toimii sodan jälkeisille vuosille tyypillinen asumismuoto eli dekadentti vuokrakasarmi. Asuntola luo vaikutelmaa välitilasta, jossa vaihtuvat vuokralaiset elävät vailla menneisyyttä ja vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen ulkopuolella. Rikospaikka on suljettu systeemi, ja epäillyt rajautuvat pieneen piiriin: murhaajan on täytynyt tuntea Porukkalan tavat ja aikataulut. Näin ollen hän on suurella todennäköisyydellä yksi asuntolan turmeltuneista, paikkaansa etsivistä tai sen kadottaneista asukkaista.
Jännitettä korostaa juonen eteneminen särmikkäänä dialogina. Henkilöiden habitus on pääteltävä siitä, mitä joku toinen heistä suostuu kertomaan tai miten he itseään puheessaan tuovat ilmi. Usein hahmot jäävät luonnostelmien tasolle, miltei stereotyyppisiksi konniksi tai säikähteleviksi hysteerikoiksi. Kohosteiset nimet, kuten Koukku tai Piiru, lisäävät tyypittelyä. Ainoastaan rikosta selvittelevä minäkertoja vaikuttaa jossakin määrin verevältä persoonalta, joskin hänenkin historiansa jää lukijalle hämärän peittoon. Teoksen nautittavuus syntyy näin ollen taidokkaasta juonen kuljetuksesta, ei niinkään psykologisesta henkilökuvauksesta.
Tekstin seassa vilahtaa aina tasaisin väliajoin viittauksia rikoskirjallisuuteen. Poliisit puhuttelevat kertojaa pilkallisesti nimellä Holmes, ja vapaa-aikanaan harrastelijaetsivä ratkoo rikosromaanien juonia. Nämä seikat voi tulkita merkeiksi ainakin jonkinasteisesta tekstuaalisesta itsetiedostavuudesta. Ehkä siksi teoksen loppuratkaisukin jää jossakin määrin avoimeksi – lukijan on pääteltävä syyllisen identiteetti samaan tahtiin kertojan kanssa. Tässä Kilroy oli täällä eroaa selvästi esimerkiksi Agatha Christien klassikoista, joissa syyllisen paljastaminen saa miltei seremoniallisia mittasuhteita.
Juonen imua häiritsee ainoastaan haparoiva kerronta. Kun valittu näkökulma osoittautuu liian rajoittavaksi, vaihtuu minäkerronta äkillisesti kolmannen persoonan ulkopuoliseen kerrontaan. Näkökulman vaihdokset eivät tunnu tarinan tasolla kovinkaan motivoiduilta, ja ne tuovat romaanin tehtailun makua. Kerronnassa esiintyvien ongelmien ratkaisuun ei ole nähty tarpeeksi vaivaa, tai sitten kerronnallisten keinojen hallintaa ei ole mielletty keskeiseksi osaksi onnistunutta rikosromaania.
Hieman ärsyttävästi teos myös olettaa lukijansa sensationalismista nauttivaksi viihteen himokuluttujaksi, joka ei ole kovinkaan tarkka esitettyjen tapahtumien uskottavuudesta. Sadetakeissa vastaantulijoita säikyttelevät mestarivarkaat, vaatteisiin ommellut timanttikätköt ja luksustavaroiden kähvellyksiä kirkuvat iltapäivälehtien otsikot lienevät nimittäin enemmänkin ”amerikkalaista humbuugia” (kuten eräs henkilöistä jokseenkin itsetietoiseen sävyyn toteaa) kuin lainaa 1940-luvun lopun Helsingin rikostilastoista. Tästä huolimatta Kilroy oli täällä on monella tapaa aikansa lapsi. Romaanin sivuilla poltetaan tolkuttomat määrät Klubia ja Morrisia, tampataan jazzin tahdissa Adlonin parketteja, voivotellaan sodan keskellä solmittujen avioliittojen kestämättömyyttä, paheksutaan myöhään valvovia ja nuorten herrojen kanssa seurustelevia neitejä, surraan taisteluissa menehtyneitä nuorukaisia ja käydään salakauppaa Hitleriä esittävistä kipsiveistoksista. Sodan kauhut ja instituutioiden romahtaminen ovat tuoreessa muistissa siinäkin mielessä, ettei omaisuutta uskalleta tallettaa pankkiin. Sen sijaan rahat on sijoitettava arvotavaraan kuten jalokiviin.
Kilroy oli täällä ei ehkä taiteellisilla ansioillaan yllä klassikon asemaan, mutta ainakin sitä voi pitää klassisena esimerkkinä 1940-luvun lopun ajanvietekirjallisuudesta, jossa sodanjälkeinen todellisuus oireilee mausteisena dekadenssina ja jonkinlaisena jatkuvuuden katoamisena. Mukana on lisäksi epäluottamusta virkavaltaa ja yhteiskunnallisia rakenteita kohtaan. Jopa allekirjoittanut, dekkarinvihaajaksi avoimesti tunnustautunut kriittinen lukutoukka viihtyi sangen hyvin tämän nostalgiaa tarjoilevan jännitysromaanin parissa.
Kirjoitus on osa Ylen Kirjojen Suomen Kirjablogit ja 101 kirjaa -hanketta, jossa bloggaajat esittelevät yhden teoksen jokaiselta itsenäisen Suomen vuodelta. Kirjalista on Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin koostama.
Kanava Klassikko 