Pentti Holapan Ystävän muotokuvassa kirjailijan kanssa samanniminen kertoja kokoaa ystävänsä elämänvaiheita. Elämäkerrallinen sopimus jää kuitenkin näennäiseksi, sillä kertojan elämä vaikuttaa kovin erilaiselta kuin kirjailijan elämä. Ystävä on puolestaan tunnettu kuvataiteilija Asser Vaho, joka hurmaa vuosien varrella sekä miehiä että naisia. Kerronnan edetessä kertojan ja ystävän kuvat sekoittuvat toisiinsa, eikä aina ole varmaa, kuka kertoo tai tulee kerrotuksi.
Asser Vaho menestyy elämässään, toisin kuin kertoja, joka vaikuttaa tyytyvän keskinkertaiseen ja porvarilliseen olemassaoloon. Ydinperheestä tulee kertojalle suojamuuri, mutta lopulta omat lapset ja vaimo käyvät vieraiksi. Hän ei kykenekään sopeutumaan osaksi heteroseksuaalista järjestystä – neron ja säihkyvän ystävän kuva jää kiusaamaan.
Luin Ystävän muotokuvan feminististä lukupiiriä varten. Kukaan lukupiiriläisistä ei varauksetta pitänyt Holapan teoksesta, vaikka se olikin roikkunut jo pitkään monen lukulistalla. Tuntemukset olivat ristiriitaisia, ja keskustelemista riitti.
Konventioiden kudelmassa
Holappa käyttää Ystävän muotokuvassa nerokkaasti homokirjallisuuden konventioita ja trooppeja. Narsismi on teksti toistuva teema: kertojan katse suorastaan nuoleskelee Asser Vahon lihaksikasta vartaloa, ja samalla kertomus ystävästä toimii kertojan omana peilinä. Kertojan suhteessa Asser Vahoon risteävätkin monet eri halut: homoseksuaalinen, esteettinen ja kerronnallistava halu sekä narsistinen halu tulla ystävän kaltaiseksi.
Teoksessa on kosolti suoria viittauksia homokirjallisuuden keskeisiin teoksiin. Esimerkiksi romaanin nimi on suora viittaus Oscar Wilden klassikkoon Dorian Grayn muotokuva. Narsistinen, jopa dandymainen asenne on vahvasti läsnä Ystävän muotokuvassakin. Holappa ei tyydy kuitenkaan Wilden tavoin vain vihjaamaan ja piilottelemaan homoseksuaalista halua, vaan samanaikaisesti sekä rakentaa että avoimesti ironisoi homokirjallisuuden konventioita.
Narsismi ulottuu koskemaan romaania itsessään, kun metafiktiiviset pohdinnat tuovat keskiöön teoksen omat rakentumisen periaatteet:
Valikoin kelvollista tarinaa kuulopuheista ja omista kokemuksistani. Minulla ei ole riittävästi mielikuvitusta silkkaan sepitteeseen. Sitä paitsi olen melko varma siitä, että kaikki suuret fiktiot ovat häveliäisyyden huntuja, joihin kertojat ovat verhonneet omia surkuhupaisia, häpeällisiä ja joskus harvoin onnellisia kokemuksiaan. Toiveitaan ja pelkojaan, lisäsi ammattipsykologi. Kertojien omasta sydämestä on kummunnut se intohimo, jonka tarinan satuttava nuoli on tarvinnut kantovoimakseen. (s.11.)
Jos päätyy vertaamaan kirjailijaa ja kertojaa toisiinsa, huomaa, että Ystävän muotokuvassa naureskellaan omaelämäkerrallisen kaunokirjallisuuden lukemista määrittäville tulkintamalleille. Kertomus, joka esiintyy sitkeästi raastavan rehellisenä itsetutkiskeluna, osoittautuu juuri sepitteeksi, pelkäksi kertojan mielivallaksi. Tunnustuksellisuudelta viedään pohja: kyse on kertojan poseerauksesta ja tämän poseerauksen tekemisestä naurettavaksi.
Narsismin lisäksi toinen toistuva konventio on antiikin ihannointi. Antiikin aika esiintyy kertojalle ja tämän ystävälle eräänlaisena utopiana, jossa homoseksuaalisen halun performointi on mahdollista. Kuvio muistuttaa kovasti Evelyn Waughin Mennyttä maailmaa, jossa antiikin ihailu toimii myös keskeisenä keinona esittää homoseksuaalista halua. Antiikin tarinat ja tragediat tunkeutuvat osaksi Ystävän muotokuvan sisäkertomuksia, kuin pyrkien kohti varsinaista kehystävää kerrontaa. Esimerkiksi antiikin tragedioista tuttu insestimotiivi on tulkittavissa kertojan homoseksuaalisen halun naamioksi. Asser Vahon ja tämän sisaren välinen heteroseksuaalinen suhde on tabu, mutta kuitenkin taiteen kentällä legitimoitu kuvauksen kohde. Kertoja mehusteleekin Asserin ja siskon seksiaktia kuin olisi itse paikalla ja kokemassa, ja niin insestin kuvauksesta muotoutuu keino heijastaa ja legitimoida oma halu Asseria kohtaan.
Naisvihaa vai torjuttua halua?
Ystävän muotokuvan ristiriitaisuuksiin on luettava kertojan misogynia. Kertojan käsitykset naisista eivät ole imartelevia. Hän tuntuu vuoroin inhoavan naisia, vuoroin hän on katkera heille. Syynä kannattaa kuitenkin pitää pikemminkin penetraation kertojalle aiheuttamaa sosiaalista stigmaa kuin naisvihaa. Kertoja nimittäin korostaa toistuvasti naisten muka luonnollista taipumusta alistua toisen valtaan, passiiviseksi ja alistetuksi. Kyseessä ei ole niinkään halveksunta kuin halu ja toive muuttua naiseksi, joka voi ilman stigmatisoitumista tulla Asserin penetroimaksi. Kertoja kokee naisen position itselleen mahdottomaksi, ellei hän samalla halua luovu omasta miehisyydestään. Oma fantasia on torjuttava, muunnettava inhoksi naisia kohtaan.
Misogynia on varmasti toiminut homokirjallisuudessa keinona esittää heteroseksuaalisen halun negaatiota ilman, että esitetään avoimesti homoseksuaalisuutta. Negaatiota on voinut performoida, mutta itse halua ei. Lukupiirissä pohdimme sitä, miksi misogynia tuntuu edelleen liittyvän voimakkaasti homokirjallisuuteen: onko kyse hierarkian korostamisesta (nainen homomiestä alempana) ja eron tekemisestä, vaiko ainoastaan konventiosta, jolla kudotaan teos tunnistettavaksi osaksi traditiota?
Lisäksi on syytä huomata, että Ystävän muotokuvan kertoja eroaa suuresti lukijan muodostamasta tekijän kuvasta. Kertojan elämä on täynnä oman halun torjuntaa ja piilottamista, epäonnistuneita yrityksiä sulautua normiin. Sen sijaan Ystävän muotokuva teoksena on homoseksuaalisen halun äänekäs manifesti. Siten kirjailijan ja kertojan samannimisyys ironisoi kertojan yritykset kätkeä omaa haluaan.
Ehkä teoksessa esitettyä naisvihaa on tulkittava samalla tavoin kuin kaikkea muutakin Holapan teoksessa – heijastumana, naamiona. Mikään ei ole lopulta sitä, miltä näyttää. Koko romaani muistuttaa peilitaloa, jossa näyttelijät pakenevat katoavista ovista ja jokaisen maskin takaa paljastuu ainoastaan uusi, entistä oudompi kuvajainen.
Kerronnallisesta taituruudesta jutun iskentään
Mielenkiintoisista kerronnallisista ratkaisuistaan ja teemoistaan huolimatta Ystävän muotokuva ei onnistu täysin vakuuttamaan, sillä teoksen äärellä koetut oivallukset eivät korvaa pitkästymisen hetkiä ja epätasaisuutta. Kerronnalla leikittelevien kohtien seassa on liikaa epäolennaista jutun iskentää ja liikaa vierailevia sivuhenkilöitä, joiden ilmaantuminen vain tuskastuttaa. Miksi kerrotaan episodista, jossa ollaan kapakassa ja eräs vastenmielinen tyyppi saa lopulta lähtöpassit, kun tämä episodi ei selvästikään liity millään tavalla kokonaisuuteen? Onko satunnainen kömpelyys suoraa piruilua kirjallisuudentutkijalle, joka haluaisi vain ruotia kaunokirjallisia viitteitä ja avata teoksen mahdollisia tasoja?
Metafiktiivisyydestäkin tulee teoksen edetessä lähinnä puuduttavaa ja toisteista jauhantaa. Ymmärrän, että kertoja käyttää omien sanojensa mukaisesti mielivaltaa eikä kertomuksella ole pohjaa todellisuudessa, mutta tarvitseeko sitä erikseen korostaa aina kun vain mahdollista? Kertojan mielivallan suoman nautinnon lisäksi kaipaan lukemisen ja tulkitsemisen vapautta.
Ystävän muotokuva jättää harvinaisen epätasaisen jälkivaikutelman. Kerronnallinen taituruus asettuu voimakkaasti vastakkain arkisen ja rosoisen jutustelun kanssa. Paikkansa suomalaisessa kirjallisuushistoriassa Holapan teos toki lunastaa, vaikka kompastuukin matkalla omaan mittaansa.
Pentti Holappa: Ystävän muotokuva.
WSOY, 1998. Neljäs painos.
480 sivua.
Kanava Klassikko 