Tämä kirjoitus sisältää juonipaljastuksia romaanista ja elokuvasta. Näin siksi, koska kriittinen analyysi ilmiön ongelmallisuudesta ei ole mahdollista, ellei romaanin ja elokuvan loppuratkaisuun kiinnittyviä voida käsitellä. Romaaniin on viitattu nimellä Me Before You, elokuvaan sen sijaan nimellä Kerro minulle jotain hyvää.
Jojo Moyesin ilmiöksi noussut chick-lit romaani Me Before You (suom. Kerro minulle jotain hyvää) kertoo 26-vuotiaasta Louisa ”Lou” Clarkista, joka saa potkut päivätyöstään kahvilassa. Kouluttamaton Lou etsii uutta työtä ja päätyy lopulta avustamaan kolmekymppistä ja neliraajahalvaantunutta Williä. Elämänhalunsa menettänyt Will purkaa kiukkunsa herttaiseen ja höpsöön Lou’hun. Mikään ei tunnu piristävän komeaa äkäpussia – eivät edes varallisuuden tuomat monet mahdollisuudet, jotka ovat taloudellisesti Williä huonommassa asemassa eläviltä vammaisilta poissuljettuja.
Kaksikon tunteet alkavat piikikkäästä alusta huolimatta kuitenkin pian lämmetä. Moyes onnistuu luomaan Loun ja Willin välille uskottavaa kemiaa, jossa Willin sarkasmi toimii herkullisena mausteena. Molemmat henkilöt avartavat toistensa sisäisiä maailmoja. Tämä ei kuitenkaan riitä Willille, joka on päättänyt tehdä avustetun itsemurhan sveitsiläisellä klinikalla.
Loulla on puoli vuotta aikaa vakuuttaa Will siitä, että elämä on elämisen arvoista.
Romaani
Chick-lit romaanina Moyesin teos on varsin onnistunut. Sinne tänne on sijoiteltu älykkäitä, jopa osuvia kaunokirjallisia viittauksia: esimerkiksi Willin rooli Louta kehittävänä isähahmona torjutaan nerokkaalla ja pisteliäällä viittauksella Pygmalioniin. Moyes painottaa teoksessaan molempiin suuntiin toimivaa vuorovaikutussuhdetta, jossa kummatkin osapuolet jättävät jäljen toistensa kokemusmaailmoihin. Kumpikin päähenkilö myös kehittyy tarinan myötä.
Juoni on kaikessa suoraviivaisuudessaan toimiva. Teoksen jännite perustuu pitkälti yhden moraalikysymyksen pyörittelemiseen, mikä karsii teoksesta pois turhia rönsyjä. Lasken tämän isoksi plussaksi, sillä yleensä chick-litissä minua ärsyttävät juuri päälleliimatut ja väkinäiset hassutteluosuudet, joilla ei edes välttämättä ole mitään merkitystä juonen kannalta.
Irrallista kohellusta on siis vähän, ja hyvä niin, sillä huumori ei ole suinkaan Moyesin vahvimpia puolia. Sen sijaan Moyes loihtii mestarillisesti tunteita repiviä kohtauksia ja koukuttavaa ihmissuhdedraamaa. Kirjailija onnistuu käsittelemään jopa Loun seksuaalisesta hyväksikäytöstä aiheutunutta traumaa sangen koskettavasti ja yllättävän moniulotteisesti.
Se, missä teos lopulta kompastelee, on vammaisuuden esittäminen. Lukijana minulle tulee tunne, että vammaisuutta lähestytään Moyesin romaanissa yksistään negatiivisena asiana ja ei-vammaisen ihmisen näkökulmasta. Yrittäessään ymmärtää Williä Lou pohtii, että mikäli hän itse olisi vastaavassa tilanteessa, hänkin ”todennäköisesti haluaisi tappaa itsensä”. Loun toteamuksesta ja oikeastaan koko romaanista puuttuu vammaisuuden kokemus – tetraplegia typistyy ei-vammaisen ihmisen rajoittuneeksi ajatusleikiksi, jossa riippuvaisuus tuesta ja toisista ihmisistä tekee elämästä arvottoman. Siksi en jaksa yllättyä, kun Will lopulta päätyy itsemurhaan Loun vastusteluista ja piristyspropagandasta huolimatta.
Book Riotin romanssispesialisti Jessica Tripler on moittinut Me Before Youta siitä, että kirjailija ei anna Willille omaa ääntä ja riistää tältä siten kaiken autonomian ja toimijuuden. Itse en usko, että Willin näkökulman lisääminen romaaniin olisi ratkaissut teoksen keskeisiä ongelmia suuntaan tai toiseen. Lopputuloksena olisi ollut vain entistä yksiulotteisempi hahmo: näkökulmahenkilön vaihdos tuskin olisi auttanut asiaa, ellei samalla koko näkökulma vammaisuuteen olisi muuttunut radikaalilla tavalla.
Näkökulman kapeus näkyy esimerkiksi vammaisuuden ja miehisyyden suhteen käsittelyssä. Romaani asettaa vastakkain Loun överitreenaavan aivokääpiö-poikaystävän ja sarkastisesti kommentoivan älykkö-Willin. Vaaka keikkaa tietysti Willin puolelle, ja niinpä ihannemies ei olekaan teoksessa bodattu adonis, vaan miehen haluttavuus kumpuaa tämän henkisistä ominaisuuksista ja aidon kohtaamisen tunteesta.
Tästä huolimatta Will ei omin sanoin ”tunne itseään mieheksi”. Loppua kohden Willin ja Loun välille kehkeytynyt seksuaalinen jännite voimistuu, mutta jostain syystä teos torjuu voimakkaasti vammaisen halun toteutumisen. Kiihkeimmän huuman hetkellä Will nimittäin vetäytyy tilanteesta ja avautuu rakastetulleen siitä, että tämän herättämät tuntemukset vain muistuttavat häntä menetetyistä asioista – siis mahdollisuudesta harrastaa penetroivaa seksiä.
Mikään muu keino seksuaalisuuden toteuttamiseen ei tule Willille kysymykseenkään, ja samassa kohtauksessa hän ilmoittaa Loulle lopullisen päätöksensä itsemurhasta. Kärjistäen voisikin sanoa, että Willin kyvyttömyys aktiiviseen, penetroivaan ja maskuliiniseen heteroseksuaalisuuteen näyttää oikeastaan johtavan itsemurhaan. Vammaisen halun ja kuoleman välille rakentuu romaanissa syy-seuraussuhde, kun päähenkilö ei voi kokea itseään maskuliiniseksi ilman yhdyntää.
Ongelmallista on sekin, että avustetun itsemurhan jälkeen Will jättää Loulle merkittävän omaisuuden, jonka turvin Lou voi ”kouluttautua ja edetä elämässään”. Perintö on Loulle uuden alku, jota henkilö päätyy juhlimaan Pariisiin katukahvilassa. Romaanin symbolisella tasolla neliraajahalvautuneen miehen kuolema osoittautuu siis nuoren naisen välttämättömäksi edistysaskeleeksi.
Haluaisin puolustaa Me Before Youta siitä, että se on nostanut eutanasia-kysymyksen näyttävästi tapetille. Moyesin romaani ottaa nähdäkseni myös voimakkaasti kantaa sen puolesta, että siedettävän kärsimyksen määrittelee ainoastaan yksilö itse. Ketään ei voi pakottaa elämään vain siksi, että se olisi vähemmän kivulias ratkaisu lähimmäisille. Harmillisesti tätäkin puolta vain lähestytään liian suppealla kattauksella – mitään vaihtoehtoista valintaa Willin tilanteeseen ei todella edes tarjota.
Me Before Youn vammaisrepresentaatiota voi kehua ainoastaan synkästä realismista. Moyes on tehnyt taustatutkimuksensa huolella ja perehtynyt neliraajahalvaantuneen fyysiseen tilaan, eikä romaanista puutu komplikaatioiden, lääkkeiden tai vastoinkäymisten luettelointia. Valitettavasti tämä kaikki saa minut ajattelemaan, että teoksen ei suinkaan ole tarkoitus vakuuttaa lukijaansa Willin elämän merkityksellisyydestä, vaan nimenomaan sen merkityksettömyydestä.
Elokuva
Elokuva noudattelee paljolti romaanin juonikaavaa. Sävy vain on selkeästi siirappisempi kuin romaanissa, sillä osa Willin fyysisestä kärsimyksestä on siivottu piiloon. Ehkä juuri tämän siivoamisen takia elokuvan loppuratkaisu itkettää miltei koko teatteria. Toisin kuin romaani, leffa herättää jopa toiveita siitä, että Will saattaisi päätyä erilaiseen ratkaisuun.
Filmi rullaa jouhevasti alusta loppuun. Sovitus on siinä mielessä toimiva, että monia epäolennaisia kohtauksia on onnistuttu karsimaan (esimerkiksi Willin täysin turha sisko on tiputettu filmistä pois) ja raskaita temaattisia kysymyksiä on tietoisesti jätetty tarinan ulkopuolelle. Huumori on sekin pääasiassa onnistunutta. Sam Claflinin esittämä Will on terävä ja charmantti, Emilia Clarken Lou taas liioitellun hassu ja sekaisin. Jos onnistuu kääntämään aivonsa off-tilaan, elokuva tarjoaa ihan kelpoa viihdettä.
Yritän pohtia, millaisia samaistumisen paikkoja filmatisointi tarjoaa vammaiselle katsojalle. Ne paikat tuntuvat aika ikäviltä, enkä ihmettele, että ulkomailla leffaan on reagoitu voimakkaasti. Markkinointitiimin lanseeraama hashtag #LiveBoldly sai vammaisaktivistit keksimään vastaiskuksi oman hashtaginsä: ”Do you really want us to live boldly or do you just want us to #DieQuickly?”
Kysymys on terävä ja aiheellinen, sillä Kerro minulle jotain hyvää tekee eutanasiasta romanttista massaviihdettä. Samalla kommentti osoittaa sen, ettei hashtag #LiveBoldly ole suinkaan tarkoitettu kaikille, vaan ainoastaan ei-vammaisille katsojille. Elokuvan loppu lähenee omituisella tavalla inspiraatiopornoa, kun Lou aloittaa uuden elämänsä Pariisissa Willin tsemppaava jäähyväiskirje kädessään. Kerro minulle jotain hyvää herättääkin kysymyksiä siitä, missä menevät nautittavan viihteen rajat ja millaiselle yleisölle romanttisia komedioita tehdään.
Oma kokemukseni sekä elokuvasta että romaanista on ristiriitainen. Yhtäältä ne esittävät kutsun nauttia näkemästäni ja kokemastani, mutta toisaalta nauttiminen on mahdotonta. Se vaatisi minulta omien etuoikeuksieni kieltämistä ja silmien sulkemista asioilta, joille en voi enkä saa olla sokea.
Kanava Klassikko 