William Styron: Sofien valinta

Sofien valinnasta on tullut termi mahdottomalle tilanteelle, jossa henkilö joutuu valitsemaan kahden yhtä pahan tai yhtä hyvän asian väliltä. Siksi William Styronin 1970-luvulla kirjoittamaa historiallista romaania voi hyvällä omatunnolla kutsua klassikoksi.

Sofien valinta (Sophie’s Choice, 1976) keskittyy erikoislaatuisen kolmikon vaiheisiin sodanjälkeisessä New Yorkissa. Kirjailijanurasta haaveileva, itsekeskeinen nuorukainen nimeltään Stingo törmää eräänä päivänä rappukäytävässä riitelevään pariskuntaan, Sofieen ja Nathaniin.

Sofie on kauneinta, mitä Stingo tietää. Nathan on sen sijaan älykkäin ja karismaattisin ihminen, jonka Stingo on koskaan tavannut.

Lukijan on lopulta vaikeaa tietää, kumpaan Stingo on todella viehtynyt – Sofieen vai Nathaniin. Nathania Stingo palvoo miltei yli-ihmisenä, ja kenties juuri Nathanin väkivaltainen rakkaus Sofieen saa Stingonkin pakkomielteiseksi tätä naista kohtaan.

Romaani seuraa Stingon ja pariskunnan syvenevää suhdetta. Stingolle selviää pian, että Sofie on ollut Auschwitzin keskitysleirillä vankina. Sophie vaikuttaa hellyttävältä uhrilta, joka etsii itselleen pelastajaa ja jahtaa amerikkalaista unelmaa. Pian Stingolle alkaa kuitenkin paljastua, että Sofie on joutunut kestämään ja tekemään hirvittäviä asioita. Asioita, joista ei voi koskaan toipua tai päästä yli. Asioita, joita ei voi koskaan unohtaa tai antaa anteeksi.

Asioita, joiden takia on pakko valehdella rakkaimmalleen.

Styronin teoksen kerronnalliset ratkaisut ovat kutkuttavia. Ensinnäkin kerrontatilanne sijoittuu reilusti kuvattuja tapahtumia myöhäisempään aikaan, sillä Stingo kirjoittaa romaania nuoruuden kesästään. Kerronnan ja kokemisen välillä on aukko, mikä selittää osaltaan kerronnan runsasta liioittelua, nostalgiaa ja ironiaa sekä monia harhailevia sivupolkuja.

Toiseksi Styron kirjoittaa positionsa röyhkeästi auki, kun Stingo pohtii edellisestä romaanistaan saamaansa kritiikkiä. Nat Turnerin vaiheisiin keskittyvää teosta (myös Styron itse on kirjoittanut romaanin nimeltä Nat Turnerin kapina) on moitittu kulttuurisesta omimisesta. Kuinka Stingo siis nyt julkeaa kirjoittaa juutalaisten kokemasta traumasta? Helposti: ”kerran valkoinen riistäjä, aina valkoinen riistäjä”, toteaa Stingo. Itsekeskeinen minäkertoja blokkaa tehokkaasti kirjailijaa kohtaan suuntautuvan eettisen kritiikin.

Sofien valinnassa on järjetön määrä adverbiaaleja, vertauskuvia ja metaforia. Verbaalinen ylitsepursuavaisuus vahvistaakin vaikutelmaa siitä, että Sofien kärsimys on ensisijaisesti Stingon taiteellista materiaalia, jota on ylevöitettävä ja kiillotettava suureksi amerikkalaiseksi romaaniksi. Missään vaiheessa en saa kiinni Sofiesta ilman Stingon ääntä – Sofien kärsimys on alusta alkaen uudelleenkirjoitettua ja etäännytettyä, Stingon kertomaa. Kenties siksi Sofie jää mieleeni yhdentekevänä ja kauniina nukkehahmona, joka joutuu auttamattomasti kahden voimakkaan ja omalaatuisen miehen väliin.

Sofien valintaa voisi tulkita myös riippuvuuskertomuksena. Kun Sofie pääsee eroon yhdestä häntä hallitsevasta ja kaltoinkohtelevasta miehestä, hän joutuu toisen samanlaisen niljakkeen vaikutuspiiriin. Toimijuutta on tästä teoksesta turha etsiä, sillä Styron tarjoilee Sofielle ja lukijalle vain epäonnistuneita yrityksiä.

Kertomuksen mielenkiintoisin hahmo on juutalainen Nathan. Nathan näyttää toimivan dostojevskilaisen akrasian vallassa – hänen tekonsa ja tunteensa ovat voimakkaassa ristiriidassa keskenään. Aluksi tulkitsen Nathanin käytöstä kollektiivisen trauman ilmentymänä: ehkä Nathan on järkkynyt lopullisesti sijoiltaan kuunnellessaan radiouutisia natsien hirmuteoista. Pettymykseni on suuri, kun Styron kirjoittaa Nathanin käytökselle paljon traumatisoitumista tylsemmän selityksen, joka itse asiassa lähenee antisemitismiä.

Romaanin suuruudenhulluus alkaa sekin jossakin vaiheessa uuvuttaa. Yleensä koen välitöntä pahoinvointia aina, kun joku käyttää sanontaa ”odysseia”, mutta Sofien valinta on paitsi suuri amerikkalainen romaani ja holokaustikertomus myös nuoren miehen seksuaalinen odysseia. Ruumiillisella seksuaalisuuden kuvauksella on hetkensä, mutta jossakin vaiheessa hekumointiin alkaa turtua. Teemoja ja aiheita ryöpytetään muutenkin lukijan niskaan kerrassaan hengästyttävällä tahdilla: pohditaan kollektiivista traumaa, syyllisyyttä, taiteellista vapautta, natsismin ja orjuuttamisen assosiointia, isäsuhdetta, freudilaista psykologiaa… Vähempikin riittäisi.

Vika ei ole Sofien valinnan kertojan itsetietoisuudessa eikä liiallisessa sivumäärässä, vaan tarkoituksellisessa suuruudessa. Esimerkiksi Jonathan Littellin Hyväntahtoiset on vielä Sofien valintaa mittavampi runsaudensarvi, jolla on Stingoakin kyseenalaisempi kertoja – entinen natsiupseeri. Kuitenkin Hyväntahtoiset on upea ja vaikuttava taideteos, sillä Littellin kertojahahmon näkökulma tapahtumiin tuottaa uskottavan rajauksen kerrottuihin asioihin ja romaanin teemoihin. Kun natsikertoja ei kykene enää luomaan yhteyksiä merkitysten välille tai ymmärtämään toimintaansa, on lukijan oman aivotyön vuoro. Styronin romaanista uupuvat tällaiset terävät rajaukset ja lukijalle jätetty tila.

Romaanin loppu on yhtäaikaa melodramaattinen, toivoton ja toivoa herättävä. Siis täysin asianmukainen ja ennalta-arvattava teokselle, joka selvästi pyrkii aikansa klassikoksi.

Tässä kohtaa tekee mieli taputtaa romaanin todelliselle sankarille, eli suomentaja Pentti Lehtiselle, joka ei ole eksynyt Styronin kielikuvien viidakkoon vaan on onnistunut luomaan sujuvan ja verevän käännöksen vaativasta tekstistä.

Kuvat: Noora Vaakanainen

Osallistun kirjoituksella Blogistanian Klassikkohaaste 3:een. 

 

Advertisement