Olen viime vuosina lukenut paljon omaelämäkerrallisia teoksia. Ihmettelen nykyistä lukuvaihettani – jonkin aikaa sitten en voinut sietää elämäkertoja. Ne sijoittuvat kumman alueelle, fiktion ja faktan rajamaille. Minua ärsytti, että joku voisi valehdella, paketoida teoksensa elämäkerraksi ja myydä sen totena. Sehän on laillistettu huijaus.
Nykyään suhtaudun elämäkertoihin eri tavalla. Ärsytyksen sijaan ne kiehtovat minua – hienoimmillaan elämäkerrat tekevät henkilökohtaisesta universaalia. En tunnista itsessäni aikaisempaa puristia, joka ei sietänyt epävarmuuksia sen suhteen, mitä todella on tapahtunut tai mikä kirjallisuudenlaji oikein on kyseessä. Enää en näe syytä tarttua kysymyksiin totuudesta tai lajista. Hyvän kirjallisuuden rinnalla totuus on yhdentekevää, ja viime vuosina on ilmestynyt paljon taidokkaasti kirjoitettua elämäkerrallista kirjallisuutta, jota on vaikea lokeroida.
En kuitenkaan hetkeen ole lukenut mitään niin vaikuttavaa kuin Maggie Nelsonin The Argonauts. Ihan sama, puhutaanko kaunokirjallisuudesta, elämäkerroista vai runoudesta. The Argonauts on kielellistä ja älyllistä tykitystä, feministisen kirjoittamisen juhlaa. Viimeksi olen törmännyt yhtä vaikuttavaan omaelämäkertaan lukiessani Maxine Hong Kingstonin The Woman Warrioria.
Teoksessaan Nelson erittelee suhdettaan aviomieheensä Harry Dodgeen, joka ei identifioidu sen paremmin mieheksi kuin naiseksikaan. The Argonauts on kertomus siitä, miltä tuntuu rakkaus, joka ei tunnusta sukupuolta. Samalla Nelsonin muistelmat sisältävät kipeitä kuvauksia ympäröivän maailman halusta normalisoida kohdattu pervous. Millä pronominilla pitäisi kuvata rakastettua, entä millä sanoilla muut saavat kuvata kahden ihmisen suhdetta?
Muistelmat etenevät löyhästi kronologisina katkelmina, ja tämä vapauttaa assosiaation ja mahdollistaa ketterät loikkaukset mielenkiintoisiin sivuhuomioihin. Jo muistelmien rakenne heijastelee valittuja näkökulmia ja pyrkii pervouttamaan tekstin sysäämällä sen jatkuvaan muutokseen.
Paikka kielessä, kategorioiden ulkopuolella
Nelson kertoo itereflektionsa kumpuavan Wittgensteinista:
I had spent a lifetime devoted to Wittgenstein’s idea that the inexpressible is contained – inexpressibly! – in the expressed. (…) Its paradox is, quite literally, why I write, or how I feel able to keep writing. (s. 3.)
Juuri kieli tekee Nelsonin tekstistä pakahduttavaa – Nelson onnistuu uudelleen ja uudelleen raivaamaan kieleen paikan omalle halulleen, jota ei voi ymmärtää binäärisen sukupuolimallin rajoissa. Tämä raivaaminen ei kuitenkaan tapahdu uusia sukupuoli- ja seksuaalisuuskategorioita luomalla, vaan kielen virtaan heittäytymällä: sanottu sisältää jo itsessään sen, mille ei ole sanoja. Nelson kirjoittaakin tuoreesti ja vieraannuttaen, mutta ei silti koskaan vaikeaselkoisesti.
Identiteettipolitiikkaa Nelson sen sijaan kritisoi, käsittääkseni siksi, etteivät identiteetit koskaan voi kuvata täydellisesti halua ja olemassaoloa. Rakkaus pakenee lopulta kaikkia karsinoita, ja uudet sukupuoli-identiteetit tuottavat aina ulkopuolisuutta. Miksi emme siis luopuisi kategorisoinneista kokonaan, Nelson tuntuu ehdottavan.
Yksi mielenkiintoinen ja jatkuvan pohdinnan aihe Nelsonin muistelmissa on lesbonaisen anaalinen mielihyvä, jolle kirjailija tulee myös kirjoittaneeksi paikan kieleen. Aihe on feministisessä keskustelussa edelleen vaiettu, miltei tabu. Nelson kirjoittaa oman nautintonsa julki ja osoittaa, ettei lesbous kategoriana ole kaikille tyydyttävä ja kaikille avoin. Pikemminkin Nelson löytää Eve Kosofsky Sedgwickin tavoin osuvia kuvauksia homomiesten nautinnon tutkimuksista. Samastuminen identiteetteihin on ristiriitaista, muokkautuvaa ja liikkeessä.
The Argonauts peräänkuuluttaa pervouden (queer) huojuvuutta ja kumouksellisuutta. Pervolle ei voi antaa määritelmiä tai rajoja, sillä koko käsite pyrkii vastustamaan normatiivisuutta. Tämän takia Nelsonilta ei heru ymmärrystä esimerkiksi kristillisille LGBTI-ryhmille, jotka rajaavat esiaviollisen seksin pois hyväksytyn piiristä. ”What kind of queer is this”, kirjailija lataa.
Nelson avaa omia kokemuksiaan usein feministisen queer-teorian valossa. Kosketukset teoriaan ovat kuitenkin kevyitä, ja kärryillä pysyy, vaikkei koskaan olisikaan lukenut esimerkiksi Sedgwickiä. Silti väitän, että Nelsonin teos antaa eniten feministisestä ajattelusta kiinnostuneelle lukijalle, sillä The Argonauts käsittelee eritoten niitä kysymyksiä, jotka ovat ajankohtaisia nykymaailmassa elävälle feministiselle subjektille. Lukeakseen The Argonautsia ei tarvitse olla telaketjufeministi, mutta olisi sääli tuhlata aikaa tällaiseen mestariteokseen, jos on jo alusta alkaen päättänyt torjua kaiken kirjoitetun. Heteronormatiivisesti maailmaa katselevalle Nelsonin muistelmat eivät tarjoa paikkaa, ja hyvä niin.
Pervo subjekti muutoksessa
Nelson ei kaihda vaikeita aiheita. Hän päinvastoin ammentaa niistä voimaa kirjoittamiselleen. Kun Harry haluaa muokata kehoaan testosteronilla ja mastektomialla, Nelson suhtautuu omiin tuntemuksiinsa raadollisen rehellisesti:
The surgery didn’t worry me as much as the T – there’s a certain clarity to excision that hormonal reconfiguration lacks – but part of me still wanted to keep your chest the way it was. I wanted this for my sake, not yours. (s. 63.)
Ongelmana eivät siis ole Harryn päätökset vaan Nelsonin omat pelot ja epävarmuudet. Lopulta molemmat antavat tilaa muutokselle, ja lukija pääsee osaksi kirjailijan kasvua. Oma maailma ei voi olla muuttumatta, jos Nelsonin sanat päätyy toivottamaan tervetulleeksi.
Kun Nelson istuu aviomiehensä kanssa ravintolassa syömässä illallista, hän pohtii molempien ruumiiden läpikäymiä prosesseja:
Our last night at Sheraton, we have dinner at the astoundingly overpriced ”casual Mexican” restaurant on the premises, Dos Caminos. You pass as a guy, I, as pregnant. Our waiter cheerfully tells us bout his family, expresses delight in ours. On the surface, it may have seemed as though your body was becoming more and more ”male”, mine, more and more ”female”. But that’s not how it felt on the inside. On the inside, we were two human animals undergoing transformations beside each other, bearing each other loose witness. In other words, we were aging. (s. 103.)
Sovinnainen ravintola ja tarjoilutilanne pervoutuvat. Tämä on sellaista sukupuolen toisin toistamista ja tekemistä, mistä Judith Butler kirjoittaa teoksessaan Gender Problem. Pervon subjektin olotila on aina metamorfoosin keskellä, ja se pyrkii hajottamaan normeja sisältäpäin.
Nelson onnistuu The Argonautsissa myös pervouttamaan raskaana olevan ruumiin. Odottaessaan lasta Nelson ei samaistu heteronormatiivisuuden hedelmälliseen ideaaliin, sen sijaan hän painottaa tilansa olevan pohjattoman queeria. Raskaana olevan naisen aineenvaihdunta ja sisäelimet ovat myllerryksessä ja tekevät tilaa sisällä kasvavalle lapselle, mutta samanaikaisesti ruumis pysyy voimakkaasti seksuaalisena ja haluavana. Raskaus on Nelsonin mukaan kaikkea muuta kuin ”normaalia” naiselle itselleen. Siksi raskaana olevan naisen ruumis ei voi symbolisesti koskaan olla minkäänlaisen normatiivisuuden palveluksessa.
Aikamme rakkauden kuva
Siitä huolimatta, että The Argonautsia suosittelee mielellään feministiselle lukijalle, on kuitenkin lisättävä, että Nelsonin kuvaus parisuhteesta ja perheestä on nykyajan rakkauden kuva.
The Argonautsin jälkeen jaksan uskoa rakkauteen, joka murtaa ja muuttaa kieltä eikä tyydy yksistään rakentumaan sen ehdoilla. Rakkauteen, joka ei ole kiinnostunut sukupuolista ja leimoista, vain ainoastaan itsestään ja omasta nautinnostaan. Rakkauteen, jossa molemmat osapuolet kasvavat samaan tahtiin mutta kuitenkin erillisinä yksilöinä. Rakkauteen, joka on täynnä pervoa ylpeyttä Sarah Ahmedin sanoin:
the moment of queer pride is a refusal to be shamed by witnessing the other as being ashamed of you (sitaatti Nelsonin, s.22).
Kiitos tästä kumouksellisesta lukuelämyksestä, Maggie Nelson.
Kanava Klassikko 