Tämän vuoden alussa ilmoittauduin artikkelipraktikumiin yhdessä kuuden muun kirjallisuudenopiskelijan kanssa. Jokaisen oli tarkoitus kirjoittaa artikkeli Tampereen yliopiston B-sarjaan, jossa ilmestyy opiskelijoiden kirjoittamia tekstejä. Kyseessä on tasokas julkaisuväylä, jolla on oma toimittajakuntansa. Artikkelini oli määrä olla valmis toukokuun lopussa, ja kokoelma tulisi ulos ennen juhannusta.
Nyt prosessi on tullut vihdoin päätökseensä. Matka on ollut täynnä laskuja ja nousuja, jyrkkiä tunteita ja lamaannusta. Lopuksi olen onnistunut kirjoittamaann tekstin, joka on nyt virallisesti hyväksytty julkaistavaksi. Se on täyttänyt tieteelliselle artikkelille asetetut vaatimukset.
Viimeisen version lähettämisen jälkeen kävin juoksemassa itseni hikeen. Se oli minun tapani huutaa kaikki ulos. Yöllä en saanut unta, ajatukset eivät mahtuneet päähän. Tällä kertaa en kuitenkaan miettinyt, mitä olisin tehnyt toisin, vaan kaikkea kokemaani. Praktikum oli hyvä koulu, mutta myös piiskaava. Jos haluaa kirjoittaa tieteellisen artikkelin, on ylitettävä itsensä. Käytävä oman osaamisensa rajoilla, tultava nöyränä takaisin.
Tämä kirjoitus on kokoelma tuntemuksiani ja ajatuksiani tieteellisestä kirjoittamisesta. En halua neuvoa tai opastaa ketään tekemään niin tai näin, mutta ehkä voin rohkaista uskaltamaan. Omaa nälkäänsä kannattaa kuunnella.
Johdanto
Oli selvää, mistä teoksesta kirjoittaisin: Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurista ja kerronnan välittyneisyydestä. Minulla oli työn alla pro gradu -tutkielma samasta aiheesta (on edelleen), ja ajattelin hyödyntää artikkelia gradussani.
Lisäksi Carlsonin teos kiusaa minua, joskus miltei päivittäin. Tunnen, etten saa siitä kiinni. Silloin harvoin, kun saan, syntyy jotakin uutta, hallitsematonta ja työntävää. Romaanin asettamat haasteet ruokkivat ajatteluani ja muuttavat tapaani olla olemassa.
Niin kävi tälläkin kertaa. Olin aikaisemmin syksyllä kirjoittanut seminaariin tutkielman Herra Darwinin puutarhurin kollektiivisesta kerronnasta. Silloin päädyin toteamaan, ettei teoksessa ole yhtä välittävää kertojaa, vaan pikemminkin monta, ristiriitaista ääntä. Nyt en ollut enää varma tulkinnastani – miksi teos on kielellisesti niin yhtenäinen ja kirkas, jos siinä kerran ei ole välittävää tasoa? Kauhukseni huomasin, että teksti kapinoi tekemääni tulkintaa vasten. Oli muutettava suuntaa, luettava vielä kerran uusiksi.
Tällä kertaa löysin erillisten äänten lisäksi yhtenäisen, karsivan ja estetisoivan ääneen, joka joskus puhui muiden ohitse, ilmeni kursiivissa ja ylhäältäpäin maalautuvissa maisemakuvauksissa. Äänen, joka vertautui tyhjälle paperille kirjoittavaan käteen, luojaan, joka muotoilee maailman sanasta. Löysin kertovan katseen, joka paikansi romaanin henkilöhahmot tarinamaailmaan ja läpäisi kaikki mielet, niin eläinten kuin ihmistenkin, oli läsnä kaikkialla samanaikaisesti. Löysin kaikkitietävän kertojan.
Tämän jälkeen artikkelini teesi muotoutui kuin itsestään. Kertomuksentutkimuksessa oli kymmenen vuotta aiemmin alkanut väittely siitä, voidaanko kaikkitietävää kertojaa pitää hyödyllisenä käsitteenä vai ei. Suurin osa tutkijoista näytti asettuvan kaikkitietävää kertojaa vastaan. Tarvittiin muka uusia malleja, mutta mikään näistä uusista malleista ei tuntunut kuvaavan Carlsonin teosta.
En kokenut näkökulmaani millään lailla mediaseksikkääksi, kun päädyin puolustamaan ikivanhaa käsitettä. Mutta kyseessä ei ollut puhtaasti oma valintani. Kyseessä oli ainoa vaihtoehto, joka kokemukseni mukaan mahdollisti Carlsonin kuvaaman historiallisen todellisuuden ymmärtämisen ja kerronnallisen rikkauden säilyttämisen. Tutkijana voi yrittää vain kirkastaa ja avata sitä, mitä ja miten teksti yrittää sanoa. Tehdä tulkinnallista taidetta niissä rajoissa, jotka teos ja tiede asettavat.
Minä ja muut
Praktikumissa oma teksti asettuu osaksi laajempaa kokonaisuutta. Vaikka eri tekstien aiheet poikkeavat suuresti toisistaan, niistä kudotaan kuitenkin yhtenäinen kokoelma. Tällöin jatkuvuuden ja yhteyksien löytyminen on välttämätöntä.
Toiset tekstit ja ihmiset tuovat omaan kirjoittamiseen sekä tukea että epävarmuutta. Yhdessä on mahdollista nähdä asioita, joita ei voisi yksin havaita. Oma teksti muuttuu useiden luentojen myötä, epäselvyydet kirkastuvat. Se mikä on selvää itselle, ei ole sitä lukijalle. Itse ei voi olla oman tekstinsä ainoa lukija, tarvitaan kohtaamisia ja kosketuksia, jotta teksti voi kehittyä.
En lukenut praktikumissa yhtään huonoa artikkelia. Enimmäkseen tämä inspiroi – ajattelin, että saan olla osa jotakin ainutlaatuista, saan keskustella älykkäiden ihmisten kanssa, heitä vaivaa sama nälkä kuin minuakin. Tunsin kuuluvani johonkin.
Toisinaan tekstit herättivät kuitenkin aivan toisenlaisia tunteita. Kateutta, epävarmuutta. Kuinka minun tekstini voi olla ikinä hyvä ja kelvata, enhän minä osaa kirjoittaa tällä tavalla? Miksi en osaa ilmaista itseäni yksinkertaisesti ja selvästi? Miksi en tutki dystopioita, nehän ovat paljon ajankohtaisempia kuin oma kohdeteokseni?
Tästä on vaikea kirjoittaa, mutta kirjoitan silti:
Kateus herättää halun satuttaa. Itseään pyrkii suojaamaan epävarmuudelta niin, että haluaisi etsiä toisen tekstistä jotakin rumaa ja runnoa sen rikki. Hävittää ja tuhota, ettei itse tuhoutuisi.
Minä päästin kateuteni ulos antamalla sille sanat. En menettänyt mitään, vaikka kerroin, että jokin lukemani teksti oli upea ja taidokkaasti rakennettu. Että näin minäkin haluaisin kirjoittaa. Oma artikkelini ei muuttunut yhtään huonommaksi, vaikka iloitsin toisten puolesta. Samalla se antoi luvan innostua siitä, mitä oli lukenut: säkenöiviä ajatuksia, joiden jälkeen aivot ovat tulessa.
Tekstuaalinen häpeä
Tekstuaalinen häpeä ilmenee oman tekstin vähättelemisenä. Se kielellistyy negatiivisena purkauksena juuri ennen työn käsittelemistä. Oma teksti raadellaan ja häpäistään, vaikka sitä olisi työstetty maanisella intensiteetillä. Sanotaan keskeneräiseksi, vaikka olisi käytetty päiviä hiomiseen.
Miltei jokaisen artikkelin käsitteleminen alkaa ahdistuneella tilityksellä: minun tekstini on vielä ihan kesken, minä vain kyhäsin loppuluvun, tämä nyt on tällainen tiivistelmä siitä, mitä aion tehdä. Itse sanoin, että luopumistyö on vielä kesken, ja pyysin anteeksi tekstini rönsyjä. Tekstuaalinen häpeä kulkee ryhmässämme kuin kiertopalkinto.
Miksi häpeämme tekstiämme? Onko tekstuaalisen häpeän tarkoitus suojata kirjoittajaa? Jos haukkuu tekstinsä itse, ei tunnukaan niin pahalta kuulla samoja moitteita jonkun toisen suusta. Vai voiko olla niin, että ilmapiiri on yksinkertaisesti armoton? Että yliopiston kova kilpailu ei koulutakaan ihmisistä menestyjiä vaan nöyriä häviäjiä?
Ehkä kaikkea tätä. Itse uskon, että kirjoittaminen tekee paljaaksi. Tässä tieteellinen kirjoittaminen ei juurikaan eroa fiktiivisen tekstin kirjoittamisesta – yhtä lailla teksti tuntuu omalta lapselta, itsen jatkeelta. Kyllä sillekin haluaa hyväksyntää ja gloriaa. Oman tekstin repiminen pehmentää kritiikkiä, koska kukaan ei ole niin julma kuin itse on.
Saattaa olla niinkin, että tekstuaalinen häpeä on humanistien ilmiö. Omaa tutkimusta ei alusta alkaenkaan koeta mitenkään merkittäväksi tai tärkeäksi. Siksi pitää pyytää anteeksi sitä, että on olemassa. Hyödyttömyys on mantra, joka sisäistyy ja näkyy kirjoittamisessa.
Kaipaan opiskelijoiden kirjoittamia tutkimuksia, joiden alussa ja lopussa ei ”pyritä” siihen tai tähän, vaan tehdään ilman sen suurempia selityksiä. Johdatuksia, jotka eivät ala anteeksipyynnöillä. Johdatuksia, joissa sanotaan, että kyllä, minä olen vuodattanut tähän tekstiin kaiken, ja jos se ei riitä, niin olkoon. Että se, mitä minä teen, on arvokasta tiedettä, koska juuri sitä se on.
Ja entä sitten, jos sattuukin olemaan väärässä? Tai tekee virheen? Onneksi olkoon, se on vain merkki siitä, että olet ihminen.
Palaute
Akateemista artikkelia lukiessa saattaa unohtua, että tekstin takaa löytyy ihminen. Tulee tunne, että koska tässä tehdään tiedettä, voi sanoa mitä tahansa ja miten tahansa toisen tekstistä. Saa repiä, koska tässä on kyse lopultakin jostakin yksilöä suuremmasta, ehkä totuudesta. Kuka uskoo mihinkin.
Ohjaajamme tekee heti alusta alkaen selväksi, että palautteen pitää olla asiallista. ”Tämä on ihmisten välistä toimintaa”, hän sanoi. Hyvä palaute nostaa tekstistä esimerkkejä ja kertoo, mitä voisi vielä kehittää ja miten. Se on ehdotus, joka lähtee liikkeelle halusta ymmärtää kirjoittajaa, ei tyrmäys, joka pyrkii lannistamaan. Suullisesti annettu palaute pyrkii ratkaisemaan tekstin ongelmakohtia yhdessä kirjoittajan kanssa.
Tämä oli minulle tärkeä opetus. Tunnistan itsessäni ehdottomuutta ja ideologisuutta, ja toisinaan sanani satuttavat. Lyttäämisestä tulee kiusallisen itsetärkeä olo, ja on huojentavaa löytää vaihtoehtoisia tapoja toimia.
Praktikumin jälkeen minulla on käsitys siitäkin, millaista on huono palaute. Huono palaute esiintyy lähinnä mielipiteen muodossa ja korostaa sanojaansa tekstin sijaan. Se ei anna vaihtoehtoja, ei perustele itseään. Ehkä se nojaa vain sanojansa auktoriteettiin: ”en ole samaa mieltä”. Huonosta palautteesta puuttuu dialogisuus, halu ymmärtää kirjoittajaa. Se ei kannusta, se lamaannuttaa. Yksikään opiskelija ei anna minulle tällaista palautetta, ja päätän, että en enää koskaan kirjoita torjuvaa arviota kenenkään tekstistä.
Usein saamastani palautteessa käy ilmi, ettei lukijani saa kiinni siitä, mitä olen yrittänyt sanoa. Kun kerron havainnoistani ääneen praktikumissa, alamme yhdessä pohtia, kuinka voisin ne ilmaista. Saan keinoja ja välineitä siihen, miten voin terävöittää väitteitäni ja olla kiirehtimättä tulkintojani. Huojentaa tietää, ettei kaikkea tarvitse ratkaista yksin. Että saa olla vielä kesken.
Kirjoittaminen
Praktikumin aikana on päiviä, jolloin kirjoitan tuntikausia kahvilassa. Siksi kahvilassa, koska kotona on hankala keskittyä, jopa kissani ärsyttävät minua. Huomaan myös, että haluan olla yksin, mutta tarvitsen ympärilleni ääniä ja ihmisiä. En muista syödä tai vahtia kelloa, ja minua huimaa, kun kävelen kotiin. Illalla olen täynnä kiisteleviä tulkintoja, on pakko kävellä olohuoneessa edestakaisin ja kuunnella, rynnättävä välillä kirjoittamaan muistiin, etten unohda.
Silloin Carlsonin romaani on minulle kuin talo, jossa kohtaukset levittäytyvät huoneiksi todellisuuden päälle. Minä kuljen ovista ja seinistä läpi ja katselen, kun Rosemary Rowe meditoi tai kun Thomas Davies karkottaa Jumalan päästään. Minua huolettaa ainoastaan se, kuinka onnistun kirjoittamaan tämän kaiken. Sellaisina päivinä kirjoitan fiktiosta jumalan huoneena, pyhän kokemisesta.
Tätä on tekstin hurma, tätä on se, mistä Roland Barthes kirjoittaa. Tätä on se, kun lukija astuu osaksi tekstiä ja teksti osaksi minua.
Sitten tulee päiviä, jolloin korjailen lähdeluetteloa, tarkastelen sitaatteja, teen yksittäisiä muistiinpanoja. Tarkistan jonkin lähteen vielä kerran ja petyn, kun en löydäkään sitä kohtaa, josta olin aivan varma. Korjaan kirjoittamiani katkelmia, mutta en tunnu saavan mitään aikaiseksi. Teksti ei etene, se tuntuu jähmeältä ja hajanaiselta.
Vielä pahempia ovat ne päivät, kun jokin estää avaamasta konetta. Ahdistaa – pitäisi kirjoittaa, tai muuten teksti muuttuu vieraaksi. Sellaisina päivinä tunnistan oman rajallisuuteni ja pelkään, etten pysty tähän. Haaveilen laittavani ohjaajalleni sähköpostia, jossa kerron, että en lähetäkään artikkeliani. Tunnen masokistista nautintoa ja häpeän epävarmuuttani.
Kuljen tekstini välillä edestakaisin, lähelle ja kauas. Välillä kaikki, mitä kirjoitan, on paskaa. Välillä kihisen siitä, kuinka haluan jakaa tämän kaiken jonkun kanssa. Haluan, että joku lukee sen mitä olen kirjoittanut ja ajatellut. Haluan, että joku näkee tutkimani teoksen niin kuin minä sen näen, ajattelee samoja ajatuksia kuin minä olen ajatellut.
Vähitellen osista syntyy kokonaisuus. Jotkut luvut tippuvat pois, toiset vaihtavat keskenään paikkaa. Huomaan, että ole ujuttanut mukaan enemmän teoriaa kuin alun perin ajattelin, mutta olen tyytyväinen artikkelini keskustelevaan sävyyn. Kirjoittamista ei voi päättää ennalta, se muuttuu aina eläväksi eri tavalla kuin on ajatellut.
Lopuksi
Viimeistä versiota edeltää viikon mittainen lamaannus. Olen saanut tekstistäni lisää palautetta, eikä se ole mairittelevaa. Toinen opettaja on merkinnyt tekstiini useita kohtia, jotka jäävät epäselviksi. Oma teksti hävettää taas kerran.
Lisäksi artikkelini on käynyt kielenhuollossa – tekstinkäsittelyohjelmani uhkaa kaatua, kun avaan kommentoidun version junassa. Samalla lehtimyyjä soittaa ja kauppaa minulle Glorian Ruokaa ja viiniä. Karjun pettymykseni hänen korvaansa ja valehtelen olevani töissä, eihän ihmisiä voi häiritä kesken työpäivän, eikö teillä ole mitään etiikkaa. Jälkeenpäin sekin hävettää.
En tiennyt, että sanajärjestykseni on turhan kohosteinen, tai että lauseistani uupuu kongruenssi ja symmetria. Tai että ”siinä missä” on parempi ilmaista sanoilla ”toisin kuin”. Häpeä kuumottaa poskia, kun ”on mahdollista” on kerta toisensa jälkeen korjattu muotoon ”voi”, ja joka kerta kommenteissa on kärsivällisesti selitetty, että käyttämäni ilmaisu on kapulakielinen. Miten olen voinut kirjoittaa noin? Tunnen laimeaa helpotusta, kun kielenhuoltaja ei ole löytänyt tekstistäni yhtään pilkkuvirhettä.
Viiden päivän itsesäälissä kierimisen jälkeen pääsen taas liikkeelle. Työstän tekstiä raivolla, karsin pari tarpeetonta rönsyä ja kirjoitan yhden analyysikohdan täysin uusiksi. Hyväksyn melkein kaikki kielenhuoltajan ehdottamat korjaukset ja lupaan itselleni, että opettelen kirjoittamaan selkeästi.
Päästän myös irti ajatuksesta, että tekstini voisi miellyttää kaikkia. Sen sijaan riittää, että se miellyttää minua, ja että voin tunnistaa omat ajatukseni. Tätä postausta kirjoittaessani tulkintani Carlsonin romaanista on muuttunut vielä kerran, mutta niin sen pitääkin muuttua. Muutos on merkki kehittymisestä, ajattelun joustavuudesta ja aineiston monikasvoisuudesta.
Olen kuunnellut nälkääni, antanut sen ajaa minua. Siitä nälästä on syntynyt tutkimus, jossa on osa minua, osa tiedettä ja osa jotakin muuta, tuntematonta ja ihmeellistä.
Kuvat: Jussi Pöntinen
Kanava Klassikko 